sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja


Ehdin lukea koko kirjan, ennen kuin tajusin, ettei kannessa mainita kirjailijan nimeä. Paitsi, että mainitaanhan se. Hendrik Groen, kirjan päähenkilö nimittäin.

Groen on salanimi ja kustantajan sivuilla kerrotaan, ettei kirjoittaja asu itse vanhustentalossa. Kaikki hänen kirjoittamansa on kuitenkin totta ja koettua. Hollantilaisen vanhustentalon elämää seuratessa tämä on helppo uskoa. Groen kuvaa vanhusten verkkaista elämää ja kustannuksiltaan tehokkaan bulkkihoidon käänteitä elävästi ja viiltävän sarkastisesti, mutta myös hyvin uskottavasti. Sen verran tarinoita on kuultu myös suomalaisesta vanhustenhoidon tilasta, ikärasismista ja monesta muusta ikävästä ilmiöstä, että on helppo uskoa totuuden olevan tarua ihmeellisempää myös Hollannissa.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta teos onkin mielenkiintoista luettavaa. Kovin samanlaiset asiat ja kiistakysymykset tuntuvat olevan pinnalla keskustelussa niin Hollannissa kuin täällkin. Toki eutanasia tuo hollantilaiseen vanhuskeskusteluun aivan omanlaisensa piirteen, mutta onhan asia kovasti tapetilla myös Suomessa tällä hetkellä.

Teos ottaa kantaa, mutta ennen kaikkea viihdyttää. Groenin tyyli on yhtäaikaa inhimillinen, humaani ja kuitenkin kuivakkaan sarkastinen. Suhteellisen skarppina vanhuksena hän kuvailee asuintovereitaan ja heidän omituisuuksiaan tarkasti, sama pätee myös tärkeilevään vanhainkodin johtajaan sekä moniin muihin "toisiin", eli nuorempiin, vielä työikäisiin ihmisiin. Sarkasmilta ei kuitenkaan välty Groen itsekään, vaan hän kuvaa ikääntymisen mukanaan tuomaa rapistumista, kuten kiusallista tiputteluilmiötä peittelemättä.

Ilonaiheita löytyy kuitenkin paljon. Groen perustaa läheisempien ystävien kanssa VVV (Vanha vaan ei vainaa) -kerhon, ja ottaa ilon irti jäljellä olevasta elämästä. Kerhon ja kirjan sanoma on kristallisen kirkas, tosi ja lohdullinen: vaikka yhdellä jäsenellä on alzheimer, toiselta amputoidaan jalka ja kolmas ei pysty kunnolla puhumaan, ei elämä kuitenkaan ole ohi. Siitä voi edelleen nauttia suomalla itselleen elämyksiä, pieniä paheita ja ennen kaikkea ystävien seuraa ja tukea. Juuri vanhusten välistä ystävyyttä ja solidaarisuutta on koskettavaa seurata. Millaisia keskusteluja käydään ystävien kesken, kun valmistaudutaan siihen hetkeen kun ystävä ei enää muista, eikä tunnista mitään tai ketään? Mitä kuiskataan rakkaan korvaan silloin kun hän ei pysty halvauksen jälkeen kommunikoimaan? Miltä tuntuu läheisen kuolema? Yllättäen, vanhuus ei tuokaan sen suurempaa viisautta suurten kysymysten äärellä, mutta hiljaisen luopumisen ja mukanakulkemisen taitoa kylläkin.

Huomaan, että kirjoitan kovin raskaista aiheista, mutta tämä kirja on kyllä oikeasti todella hauska. Esimerkiksi kun Groen kuvaa seniorimopojen tuunausta ja kruisailuja jalkakäytävällä ("uskalsin siirtyä kilpikonnavaihteesta jänisvaihteeseen"), nauroin ääneen. Samoin monien muiden Groenin tarkkasilmäisten sutkausten kohdalla. Mieleeni tuli Minna Lindgrenin loistava Ehtoonlehto-sarja, sillä VVV-kerhon vallankumouksellisissa otteissa on paljon samaa kuin suomalaisten virkasisarten edesottamuksissa. Elää kuin viimeistä päivää, se muuttuu kovin konkreettiseksi mietelauseeksi vanhainkodissa.

Hendrik Groen: Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin salainen päiväkirja
Gummerus 2017
380s.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

tiistai 18. huhtikuuta 2017

101 kirjaa: Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjava lehmä



Kirjavan lehmän päähenkilö ei ole Urho Kekkonen. Se on koko olemassaolon perusta. Kaiken, tai ainakin Suomi-nimisen valtion olemassaolon lähtökohta. Vakaa ja jykevä, liki jumalallinen tausta pienten ihmisten ponnisteluille.

Lähtökohta sopii minulle siinä mielessä hyvin, että olen kotoisin Pielavedeltä, paikkakunnalta, joka myös Urho Kaleva Kekkosen syntymäpitäjänä tunnetaan. Jo liki äidinmaidossa olen imenyt sankarimyyttiä suuresta presidentistä, jolla oli onni syntyä savutorppaan juuri paikkakunnista parhaimmalla. Ilman Pielavettä Kekkosesta tuskin presidenttiä olisi tullutkaan. Myöhemmin minulle selvisi, että Kekkonen muutti paikkakunnalta pois jo 6-vuotiaana, eikä kotimökkikään itseasiassa ollut savutorppa enää Kekkosen syntyessä. Isä-Kekkonen oli kätevänä perheen päänä uudistanut asumusta silloista nykyaikaa vastaavaksi. Myytti savutuvassa syntyneestä sankarista kuitenkin sopi äärimmäisen hyvin niin Kekkoselle itselleen, Pielavedelle sekä koko Suomelle. Niinpä jopa Lepikon torpasta tehdyistä postikorteista retusoitiin savupiippu pois tunnelmaa pilaamasta.




Tässä tapauksessa puhutaan totuuden kaunistelusta, mutta sitä Kari Kontio ja Tuomas Nevanlinna eivät tee. He karnevalisoivat. Ja käyvät itsenäisen Suomen historian  ja sankarimyyttien kimppuun turkkamaisella raivolla (Jouko Turkka on myös yksi kirjan päähenkilöistä). He ilkkuvat, virnuilevat, pilkkaavat. Kirjava lehmä lienee ollut ilmestymisvuonaan 1988 keskustelua ja torjuntaakin herättänyt teos. Itse olin tuolloin 5-vuotias ja minun maailmankuvani pohjautui, vaikken sitä itse tiedostanutkaan, Kekkoseen. Epäilemättä sama päti moneen muuhunkin suomalaiseen, olkoonkin, että Suomen pitkäikäisin presidentti oli edesmennyt pari vuotta aikaisemmin. Historian voimalla kääntyvät rattaat varmasti mahdollistivat tämän kirjan syntymisen. Teos symboloi uutta aikaa ja ajan murtumista. Uudesta vapaudesta huumaantuneena kirjailijat tykittävät ja kaatavat jumalankuvia.

2010-luvun lukijana, ilman kunnollisia yhteiskunnallisia muistikuvia 1980-luvusta, ironia jää tylpäksi. Lukiessani pystyin kyllä arvailemaan, missä kohdassa terävin piikki kenties on piillyt, mutta en aivan varmaksi. Enimmäkseen kirjailijat huutelevat seinille, joita ei enää ole. Tapa, jolla Kalevi Sorsaa kuvataan, tuntuu mauttomalta aikana, jolloin hänen kuolemastaan on jo toistakymmentä vuotta. Turkka, karikatyyri jo eläessään, on hänkin edesmennyt.

Tunnustan, että enimmäkseen pitkästyin Kirjava lehmää lukiessani. Mieleeni tulivat ne pikkuisen ärsyttävät tee-se-itse-filosofit ja besserwisserit, jotka sukupolvesta toiseen käyvät kaksikymppisen rajattomalla itsevarmuudella kieltämään isiään. Kontio ja Nevanlinna tosin olivat kirjoittaessaan jo kolmekymppisiä. Tunnustan senkin, että todennäköisesti nihkeyteni johtuu myös tietämättömyydestä. Tänään vallalla olevat rakenteet ovat syntyneet osana sitä kehitystä, jota Kirjavan lehmän kaltaiset puheenvuorot ovat olleet edesauttamassa. Isänkieltäjä olen siis osaltani minäkin.


Kaiken tämän jälkeen on sanottava, että kaikesta retroudestaan huolimatta Kirjava lehmä on vuonna 2017 varsin ajankohtainen teos. Monet 1980-luvun vallankumoukselliset ajatukset ovat tämän päivän arkinormeja. Siksi teos lieneekin valittu edustamaan ilmestymisvuottaan Ylen Kirjojen Suomi -listalle. Ja myös siksi, että taidamme olla yhteiskuntana samassa pisteessä kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vallitseva maailmanjärjestys natisi liitoksissaan vuonna 1988. Nyt olemme samantyyppisen muutoksen kynnyksellä, ehkä jopa porstuan puolella.

***
Kirjoitus on osa Kirjablogit ja 101 kirjaa -sarjaa  Toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan edustamaan aikaansa ja suomalaista kirjallisuutta. Yli 80 kirjabloggaajaa lukevat kaikki valitut teokset ja julkaisevat omat bloggauksensa niistä juhlavuoden aikana. Amman lukuhetki on mukana kahdella teoksella. Syksyllä on vuorossa Katri Valan Paluu vuodelta 1934. Kirjasarjasta ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä löydät lisätietoa osoitteesta http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi.

Kari Kontio, Tuomas Nevanlinna: Kirjava lehmä
Tammi 1988
190s.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Katariina Vuori, Jarkko Kääriäinen: Mukulat maalla. Lasten ruokaretki


Jos jostakin kirjasta tulee kesäinen mieli, niin tästä! Katariina Vuoren ja Jarkko Kääriäisen Mukulat maalla johdattaa lapset ja aikuiset ruoan synnyn pariin. Mistä tulee maito, liha, entä hunaja? Mitä niistä voi valmistaa?

Mukulat matkailevat paikasta toiseen piirretyn Puhuvan Pavun johdolla. Käydään esimerkiksi viljamyllyssä, lypsykarjatilalla ja kalassa. Kullekin vierailukohteelle ja ruoka-aineelle on varattu kirjassa oma lukunsa. Informatiivisessa osuudessa kerrotaan lapsille ymmärrettävällä tavalla siitä, mistä ruoka tulee. Tämän jälkeen tulee useita ohjeita, joissa kyseistä raaka-ainetta käytetään. Ohjeisiin on merkitty, onko kyseessä helppo vai haastavampi ohje, samoin valmistamiseen käytettävä aika. Esimerkiksi kotitekoinen viili tai ketunleipä-mustikkamaito syntyvät helposti pienemmältäkin kokilta. Vaikeimmissa ohjeissa taas saatetaan käyttää esimerkiksi avotulta ja tarvitaan ehdottomasti aikuisen apua. Miten olisi viikonlopun yhteinen projekti, rosvopaisti?

Leppoisaa kerrontaa kyydittävät hienot ja kauniit kuvat eläimistä, lapsista ja aikuisista. Kuvista tulee kotoinen ja kesäinen fiilis. Mieli kiitää lapsuuden kesiin ja 4H-kerhoihin. Tekemisen riemua ja puuhastelua, hyödyllisiä taitoja elämää varten, yritteliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta. Kirja on hieno myös esineenä ja sitä on kaunis katsella, vaikkei sisältöön perehtyisikään.

Koska olen itse maalta lähtöisin, pidän tärkeänä, että omille lapsilleni välittyy aito kosketus ja ymmärrys ruoan alkuperästä sekä tiivis suhde luontoon. Mukulat maalla antaa tällaiseen kasvatukseen hyviä eväitä. Kokkailuja päästään kokeilemaan ja harjoittelemaan yhdessä vanhempien kanssa kotimaisista, terveellisistä ja puhtaista raaka-aineista. Kirjaa uskaltaa suositella myös kasvatusalan ammattilaisille. Esimerkiksi päiväkoti-ikäisille kirja tarjoaa tietoa sopivan tiiviissä annoksissa, mutta yhtä hyvin teos sopii myös koululaisille. Koska ruokareseptejä on monenlaisia, vaikeuskerrointa riittää tarvittaessa aikuisellekin.

Pidän ruokaohjeiden konstailemattomuudesta. Kirjaan koottu sellaisia perusohjeita yksinkertaisista raaka-aineista, jotka eivät mene muodista. Ohjeidensa puolesta näen jo tämän kirjan oman kesämökkini kirjahyllyssä, siellä kun erityisesti osaa arvostaa simppeliyttä. Toisaalta kirja tarjoaa vinkkejä perheen yhteiseen aikaan. Entä jos pistäytyisi luontoretkelle keräämään villiyrttejä, paistaisi seuraavat letut nuotiolla tai lähtisi kalaretkelle hakemaan aineksia kalapihveihin?

Kesä, tule jo!

Katariina Vuori, Jarkko Kääriäinen: Mukulat maalla. Lasten ruokaretki
Docendo 2017
175s.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Katy Birchall: It girl - suosituksi yhdessä päivässä



Kaikkihan me muistamme, että teini-iässä oli tärkeää olla hyväksytty, normaali ja mieluiten myös suosittu. Itse asiassa olin tainnut jo unohtaa tämän asian, mutta viime aikoina olen palautellut asiaa mieleen. Maaliskuussa ihastuin norjalaiseen Skam-nuortensarjaan, josta kirjoitan myöhemmin lisää ja siitä innostuneena nappasin kirjaston nuortenosastolta mukaan aitoa teini -chic litiä. Katy Birchallin It girl. Suosituksi yhdessä päivässä on sitä nimittäin kaikista tyylipuhtaimmassa muodossaan.

Kauniita vaatteita, kivoja poikia, ilkeitä tyttöjä. Ystävyyttä, henkistä kasvua (ja makeover), mokailua ja juonitteluja. Tiedättehän konseptin.

Tarina kertoo hauskasta Annasta, oikealta nimeltään Anastasiasta, nörttitytöstä, joka on kaikkea muuta kuin suosittu. Hänellä on pari ystävää, mutta siitä huolimatta Anna tuntee alemmuudentuntoa, sillä hänellä on tapana joutua noloihin tilanteisiin. Esimerkiksi voi käydä niin, että sytyttää epähuomiossa koulun toiseksi suosituimman tytön hiukset tuleen. Tai niin, että laskeutuessaan kalliota alas jalka jumittuu ja päädytään noloon asentoon, joka paljastaa Wolverine-aluspaidan koko koululle.

Aikuisena tällaista voi lukea lähinnä lempeästi hymyillen, mutta nuorempi lukija epäilemättä eläytyy tapahtumiin voimakkaammin. Eipä sillä, tunnistan tuon noloihin tilanteisiin päätymisen taipumuksen kyllä itsessäni edelleen. Aikuisena sitä vain useimmiten jo muistaa, että itselle nauraminen on elämän parhaita iloja!

Kun Annan isä alkaa seurustella kuuluisan näyttelijän kanssa, muuttuu elämä täysin. Yhtä äkkiä ovella parveilevat paparazzit ja Anna tutustuu kuuluisaan "It-tyttö" Marianneen, tulevaan sisarpuoleensa. Kuinka ollakaan, koulun suosituimmat tytöt ja ihana suosituin poika alkavat yhtä äkkiä osoittaa kiinnostusta Annaa kohtaan. Annasta on tullut joku, It girl. Ei ole vaikea arvata, että kirjan aikana hän tulee saamaan tärkeän opetuksen aidosta ystävyydestä ja itsensä arvostamisesen tärkeydestä.

Kirja on hauskaa luettavaa. Elävyyttä tarinaan tuovat Annan ja hänen ystävänsä Jessin tunnilla vaihtamat kirjelappuset sekä Annan sähköpostikirjeenvaihto. Tässä kohdassa kyllä kulmiani kohotellen kysyn: lähettävätkö nykynuoret toisilleen sähköpostia? Eikö esimerkiksi Whatsapp olisi ollut uskottavampi ratkaisu?

Toinen pieni, mutta sinänsä ärsyttävä nyanssi on se, että kirjan takakannessa Anna on muuttunut Anneksi. Inhimillinen vahinko, mutta antaa huonon kuvan kustantajan arvostuksesta kirjaa kohtaan. Vähän skarppausta siis, kiitos!

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin oikein mukava välipala ja voisin hyvin kuvitella, että 15 vuotta sitten olisin ollut kirjasta ihan innoissani. Pisteet viittauksista elokuviin ja sarjakuviin, sekä siitä, että tanssiaiskohtauksesta huolimatta kirjan loppu ei ollut ihan niin lälly kuin olisi voinut olla.

Katy Birchall: It girl - suosituksi yhdessä päivässä (The It Girl 2015)
Bazar 2016
333s.
Suomentanut Eija Hirvonen

torstai 6. huhtikuuta 2017

Maaliskuun kuukausikooste


Maaliskuu oli pysähtymisen kuukausi monessakin mielessä. Heti kuun alussa annoin periksi jo pari viikkoa vaivanneelle flunssalle, kuvitellen, että parin päivän levon jälkeen olen taas entisessä tikissä. No eihän siinä tietenkään niin käynyt, vaan sitten tauti vasta pääsikin ottamaan yliotteen. Pari viikkoa meni aika lailla sohvalla pötkötellen, eikä tuona aikana tullut luettua juuri mitään. Sittenkin kun pahin kivistys hellitti, oli pään sisältö sellaista höttöä, etten oikein jaksanut lukea mitään loppuun. Näissä mainingeissa haaksirikkoutui esimerkiksi Muriel Barberyn Haltiaelämää, josta minulla oli suuret odotukset.

Sain kuitenkin luettua Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, vaikka teos ei aivan napakymppi minulle ollutkaan. Sen sijaan Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla pääsi aika lähelle sitä. Toki kirjassa ja erityisesti sen kielessä oli paljonkin parantamisen varaa, mutta romaanin maailma, tapahtumat ja henkilöt olivat niin kiehtovia, että jään odottamaan innolla jatkoa sarjalle. Ehdoton kuun kohokohta!

Kohokohtiin on laskettavissa myös kaksi teatteri-iltaa. Pääsin kuun alkupuolella kutsuvieraaksi Teatteri Jurkan Anders B. -näytökseen. Monologi kertoi Anders Behring Breivikistä ja siinä samalla paljon muustakin. Esityksen jälkeisessä keskustelussa aihe linkittyi väistämättä Rautatientorilla käynnissä oleviin mielenilmauksiin ja rasismin nousuun Suomessa. Samaa asiaa, mutta aivan erilaisella metodilla, käsitteli myös Kuopion Kansallisteatteri ja Kuopion kaupunginteatteri. Viikingit oli esityksenä hervotonta ilotulitusta, mutta taustalla oli myös tarkkaa yhteiskunnallista havainnointia.


Kuopiolaisesta yhteiskuntakritiikistä puheen ollen. Minna Canthin päivän hengessä kuuntelin kaksi hänen novelliaan äänikirjana: Äiti ja poika sekä Päivä koittaa. Canthin laajaan tuotantoon mahtuu kaikenlaista, nämä eivät ehkä olleet aivan tuotannon parhaimmistoa, mutta kuten aina Minnan tapauksessa, pidin hänen tavastaan kuljettaa tarinaa eteen päin. Naisenergiaa mitä suuremmissa määrin edusti myös Elisabet Ahon historiallinen romaani Talvi ilman aikaa. Romaani kertoo talvisodasta ja sitä tarkastellaan erityisesti nuoren Hennin ja vasta lapsen, Majlinin näkökulmasta. Vahva nainen lienee myös Marja Putkisto, jonka Body up -teokseen tutustuin. Huomaatte varmaan, missä vaiheessa kuukautta keräsin itseni sairasvuoteelta ja päätin hankkiutua taas kuntoon ;)

Lasten kanssa päätimme alkuvuoden luku-urakan, nimittäin Harry Potter -sarjan toisen osan: Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Kyseessä on kuvitettu laitos, joka sai minut miettimään kieltä, jota kirjassa käytetään toisia ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan kuvatessa. Monin paikoin se oli mielestäni sopimatonta lasten korville, ei niinkään tarinan pelottavat juonenkäänteet. Yhtä kaikki lukukokemus oli positiivinen ja nyt olemme olleet parin viikon ajan vähän haikeina ja eksyksissä: mitä sitten luettaisiin?

***
Haikeus ja eksyksissä oleminen onkin leimannut loppukuuta ja kuun vaihdetta, kun rakastettu kirjabloggaaja Krista Airola menehtyi äkillisesti 27.3. Krista on ollut niin aktiivinen osa kirjablogiyhteisöä, että hänen poismenonsa on tuntunut käsittämättömältä. Vaikka tapasimme harvoin kasvokkain, olimme yhteyksissä harva se päivä blogissa, Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä. Nytkin luen parhaillaan kirjaa, josta luin ensimmäistä kertaa Kristan kirjoittamana. Lukutoukan kulttuuriblogin tiheää päivitystahtia ja sen aina yhtä aurinkoista emäntää jäi kaipaamaan moni kirjallisuuden ystävä. Suurin suru on toki perheellä ja muilla läheisillä. Lämmin osanottoni heille.




***

Huhtikuussa luulen haaveilevani enimmäkseen kesästä. Voipa siis olla, että jatkan tällä varsin kevyellä lukulinjallani. Pääsiäisenä minulla on kuitenkin useana vuonna ollut tapana tarttua johonkin klassikkoon. Ehkäpä myös tällä kertaa. Tässä kuussa tulee myös minun ensimmäinen vuoroni osallistua YLEn Kirjabloggaajat ja 101 -kirjaa haasteeseen. Minulle osunut kirja on, kröhöm, sanoisinko erikoinen. Joten niin saattaa olla bloggauksenikin. Saa nähdä. Asia selviää 18.4.
.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Elisabet Aho: Talvi ilman aikaa


Elisabet Ahon Sisar on jäänyt mieleeni kiinnostavana historiallisena romaanina, joka yllätti positiivisesti. Romaani on jäänyt mieleen siksikin, että luin kirjan ensimmäisenä liki kuusi vuotta sitten, kun palasin Neiti Kevään kanssa synnytyssairaalasta kotiin. Kun huomasin kirjastossa Sisaren tavoin Diakonissalaitoksen elämästä kertovan Ahon uuden romaanin, halusin ehdottomasti tarkistaa, millaisen vaikutuksen se tekisi ilman valtavaa hormoniryöppyä.

Talvi ilman aikaa osoittautui aivan yhtä kiinnostavaksi ja koukuttavaksi historialliseksi romaaniksi. Teoksessa oli paljon tuttuja elementtejä. Kun Sisar käsitteli vuoden 1917 sisällissodan tapahtumia, elettiin nyt vuosia 1939-1940, syyskuukausia ennen sodan syttymistä ja talvosodan aikaa. Sisaren päähenkilö Ellen esiintyy myös tässä teoksessa. Nyt hän Diakonissalaitoksen oppilasmamma, joka vastaa koesisarten ohjaamisesta. Varsinaisesti romaanissa seurataan nuoren koesisaren Hennin taivalta. Merkittävässä osassa on myös kirurgi Eino Laitinen sekä hänen perheensä, joka muuttaa pommituksia pakoon maalle.

Romaani on yhtä aikaa nuoren naisen itsensä etsimistä ja kasvutarinaa. Samalla se kuvaa koskettavasti Helsingin pommituksia ja kenttäsairaalan arkea. Kaikista vaikuttavinta on sodan kuvaaminen lapsen, Majlenin, silmin. Tämä trendi on ollut viime vuosina nähtävissä laajemminkin sotakirjallisuudessa. Syykin on ymmärrettävä, ensin sodan aikuisina kokeneet sukupolvet käsittelivät omaa sotatraumaansa, nykyään on sota-ajan lasten ja heidän lastensa vuoro. Aho kuvaa sodan todellisuutta ja sen huikaisevan kylmää ristiriitaa normaaliin arkeen hyvin uskottavasti ja terävänäköisesti. Henkilöiden tuntoihin on helppo samastua: pelkoa pahimmasta ja toivoa paremmasta. Lapset pinnistelevät: kun aikuiset ovat niin murheissaan ja hermostuksissaan, on parempi olla hiljaa, reipas ja pois tieltä. Nuoret aikuiset ovat hämmästyneitä: elämänhän piti olla vasta edessä ja yhtä äkkiä se on niin monelta ohi.

Ahon tekstiä on miellyttävää ja vaivatonta lukea. Henkilöiden vaiheet kiinnostavat ja heille toivoo pelkästään kaikkea hyvää. Silti joukossa on ristiriitaisiakin henkilöhahmoja. Vaikka päähenkilöt ovatkin aika ihanteellisia, on heissäkin havaittavissa myös erilaisia sävyjä.

Tästä aihepiiristä on kirjoitettu paljon, mutta diakonissat tuovat romaaniin näkökulman, jota vähemmän kerrotaan. Siitä huolimatta Diakonissalaitos ja Hennin henkinen kipuilu omien valintojensa kanssa on enemmänkin konteksti kuin romaanin pääsisältö. Käsiteltävät asiat ovat universaaleja, joten romaania ei kannata pelätä vaikka hengellistä asetelmaa vieroksuisikin.

Vahva suositus historiallisten romaanien ystäville!

Elisabet Aho: Talvi ilman aikaa
Sunkirja 2017
283s.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Satuhetki: Harry Potter ja salaisuuksien kammio


Joulupukki muisti perhettämme tänäkin vuonna kuvitetulla Harry Potter -painoksella. Jim Kayn upeasti kuvittamat, muhkean kokoiset kirjat ovat kyllä olleet todellinen ilo perheellemme. Kun lapset istuutuvat molemmin puolin sohvaan ja eteen levitetään iso ja upeasti kuvitettu kirja, on ilmassa urheilujuhlan tuntua!

Etukäteen mietin, mahtaako Harry Potter ja salaisuuksien kammio olla ekaluokkalaiselle ja viskarille liian jännittävä. Omien muistikuvieni mukaan kirjasarja muuttui huomattavasti jännittävämmäksi toisessa osassa. Yllätyin kuitenkin, kun kustantaja oli määritellyt kirjan yli 9-vuotiaille sopivaksi. En tiedä, ovatko meidän lapsemme jotenkin kauhulla kasvatettuja, mutta lähtökohtaisesti he tuntuvat nauttivat jännityksestä. Lastenohjelmatkin keskimäärin tuntuvat olevan nykyään erittäin jännittäviä. Arvelin, että kirjan lukeminen yhdessä on melko turvallista, koska voin yksinkertaisesti hypätä liian pelottavat kohdat yli. Varsin vähän kuitenkaan jouduin sensuroimaan lukemaani. Silloin taisin vähän lieventää, kun Harry kuuli Tylypahkan seinistä pelottavaa ääntä: Minä raatelen. Minä tapan. Minä revin. Melkein päättömän Nickin juhlat olivat lasten mielestä enemmänkin ällöt kuin pelottavat. Ehkä osansa on myös iltasatutilanteella, joka on turvallinen ja jossa jännittävät asiat voidaan saman tien käsitellä ja keskustella yhdessä läpi. Hurjatkaan tapahtumat eivät lapsia pelottaneet tai tulleet uniin.

Enemmän sensuroin lukemaani aivan toisenlaisissa kohdissa. Nyt, lukiessani kirjoja lapsille, olen tullut herkäksi sen suhteen, että J.K. Rowling käyttää välillä varsin vihamielistä sävyä toisista ihmisistä. Inhottavien ihmisten inhottavuutta korostetaan kertojan tai toisten päähenkilöiden ilkeällä kielenkäytöllä. Vaikka Dudleyn kuuluu olla vastenmielinen, tunnen enemmän vastenmielisyyttä sitä kohtaan, miten hänen pulskuuttaan kuvataan. Kehonkuvaan liittyvää sanastoa sensuroin muissakin kohdissa. Aikaisemmin ei moinen minua häirinnyt. En kuitenkaan halua, että omat lapseni missään olosuhteissa kutsuisivat toisia lapsia läskeiksi, puhumattakaan siitä, että he alkaisivat itse murehtia omaa kehonkuvaansa (tässä asiassa taidan taistella tuulimyllyjä vastaan, mutta teen sitä niin kauan kuin henki pihisee). Sen paremmin en toivo lasteni kutsuvan ketään myöskään ääliöiksi tai muilla ikävillä nimillä kuten kirjassa tehdään.

Mielenkiintoista nähdä, miten kirjojen kuvitus etenee seuraavien osien myötä. Minusta kuvitus oli jo nyt muuttunut hivenen aikuisemmaksi. Suuria, näyttäviä ja tarkkoja piirustuksia oli ensimmäistä osaa vähemmän. Ajatuksena tuntuu olevan, että lukijoiden kasvaessa myös kuvitus muuttuu. Sinänsä täysin ymmärrettävää, mutta toisaalta vähän harmillista. Herra Syksy ja Neiti Kevät (ja minä) olisivat nautiskelleet kuvista enemmänkin.

Kun kirjaa luetaan monen kuukauden ajan iltasatuna, aina muutama sivu kerrallaan, on lapsilla pieniä vaikeuksia muistaa, kuka henkilö suuressa henkilökaartissa on kukakin. Siitä huolimatta tarina tuntuu vetävän mukaansa. Päähenkilöiden vaiheisiin samastutaan ja omat lempihahmot alkavat löytyä. Joskus ne ovat aikuisen silmin yllättäviäkin ("Äiti, miksi Voroa ei ole näkynyt pitkään aikaan?") Lapsia selvästi polttelisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen kertonut, että meiltä löytyy kyllä tarinaan jatkoa, mutta niissä kirjoissa ei ole kuvia. Vielä on maltettu odottaa uutta kuvitettua laitosta. Ehkä niin on hyvä, ensi jouluna lapset ovat taas vähän vanhempia vastaanottamaan yhä synkemmiksi käyvät juonenkäänteet.

J.K. Rowling, Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tammi 2016
272s.



LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...