Siirry pääsisältöön

Tekstit

NYT:

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Lucy ja Gabe tapaavat toisensa syyskuun 11. päivänä vuonna 2001. Kohtalo kietoo heidät yhteen ja erottaa toisistaan, aina yhä uudelleen, mutta irti toisistaan he eivät pääse koskaan.

En oikeastaan tiedä, miksi luin Jill Santopolon Valo jonka kadotimme -teoksen loppuun asti. En muistakaan, milloin yksittäinen teos olisi ärsyttänyt minua niin monin tavoin kuin tämä. Toisaalta ärsyttävissä teoksissa on jotakin kiinnostavaa, tai pikemminkin omissa reaktoissa: miksi ärsyynnyn niin kovasti. Onko se merkki kirjan huonoudesta vai iskeekö tarina kuitenkin jollakin kierolla tavalla omiin kipupisteisiin ja sokeisiin kulmin?

Santopolon teoksessa olisi sinänsä hyvät ainekset koossa, mutta jotenkin sekä tarina että sen tasot jäivät ontoiksi. Ensinnäkin kirjan rakenne: Lucyn yli 300 sivua yksinpuhelua Gabelle oli aika raskasta luettavaa. Onneksi luvut olivat erittäin lyhyitä, mikä piti yllä sellaista tuntumaa, että kirjassa edetään, mutta enimmäkseenhän siinä pyörittiin samankaltaisten (ja ennalta-…

Viimeisimmät blogitekstit

SATUHETKI: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä/ Bikinirajatapaus

Mamma mia! -musikaali Helsingissä

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää - Valuneen taikinan tapaus

Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemanenkeli

Huhtikuu savolaisittain

Muutamia dokumenttielokuvasuosituksia

Mikko Kamula: Iso härkä

Satuhetki: Suomen lasten majakkakirja (Raili Mikkanen, Sirkku Linnea)

Jyri Paretskoi: Shell's Angels - aivot narikkaan