Teemu Keskisarja: Kirves


Alkaa melkein nolottaa, kun en keksi koskaan Teemu Keskisarjan kirjoista mitään huomautettavaa. Tarkoitukseni ei ole kuulostaa bändäriltä, mutta kun minä vain kertakaikkiaan pidän mahdottomasti hänen tavastaan kirjoittaa historiaa eläväksi ja ymmärrettäväksi. Ihastunut huokailuni alkaa lukiessa yleensä jo ensimmäisestä lauseesta, niin tälläkin kerralla. Kirjan aihepiiri ei ole kyllä ollenkaan ihastuttava. Päin vastoin, kyllä sydäntä puristi useaan kertaan lukemisen aikana.

Kirves valottaa hyvin pienen, mutta hyvin mielenkiintoisen palan maamme historiaa. Toivo Harald Koljonen on viimeinen siviilioikeudessa kuolemaan tuomittu ja myös tuomionsa kärsinyt henkilö. Koljonen, pikkunilkki ja taparikollinen, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen huomiota herättävää lapsuutta ja nuoruutta elänyt mies, toimeenpani vuonna 1943 Huittisissa brutaalin murhenäytelmän, jonka hirvittävyys ei jätä kylmäksi edes kaikenlaisen terrorismin ja väkivaltaviihteen kyllästämällä 2010-luvulla. Koljonen murhasi kirveellä kokonaisen, itselleen ennestään tuntemattoman, perheen raa'alla tavalla. Kirjassa Keskisarja seuraa arkistolähteitä Koljosen elämän alusta lähtien, yrittäen ymmärtää, miten ja miksi tultiin Huittisten kauhuaamuun.

Tapansa mukaan Keskisarja ei mässäile aiheella, mutta mainitsee aivonesteet niissä paikoissa, joihin ne eittämättä kuuluvat. Ennen kaikkea hän kuitenkin yrittää päästä murhamiehen pään sisään.
Suuren yleisön mieleen syöpyvät ratkaisemattomat rikokset: Viiltäjä-Jack, Kyllikki Saari, Bodom-järvi ja niin edelleen. Dekkarien peruskaava on kuka sen teki, mutta armottomin arvoitus voi sijaita toisaallakin, kysymyksessä miksi.

Sanoisin, että siinähän se nimenomaan piilee. Käsityskyvyn ylittävien hirveyksien osuessa kohdalle haluamme epätoivoisesti tietää, miksi niin tapahtui. Ehkä ymmärtääksemme, ehkä ennen kaikkea vakuuttaaksemme, ettei meille itsellemme tai läheisillemme voisi koskaan tapahtua samalla tavalla. Keskisarja äityy johtolankoja seuratessaan myös metatasolle pohtiessaan tekemiensä päätelmien oikeutta. Historiantutkijan perusongelma on, että jäljelle jääneet lähdemerkinnät ovat vajaita ja vääristäviä. Nykytiedon valossa voinee melko varmasti kirjailijan tavoin todeta, että Koljonen oli psykopaatti, mutta onnistuiko hän peittelemään hirveyttään vuosikymmenet, vai napsahtiko lopullisesti vasta ennen hirmutekoaan? Se jää ikuiseksi, ainakin osittaiseksi, mysteeriksi.


Käytetyt lähteet ovat monipuoliset. Luettu on muun muassa oikeuspapereita, henkikirjoja kuin aikakauden lehtiäkin. Sanansa ovat sanoneet myös elossa olevat aikalaiset. Koljosen tapaus on erinomainen esimerkki mikrohistoriasta, joka kuvastaa lopulta yllättävän suurta siivua aikansa yhteiskunnasta. Sotienvälisen ja viime sotien ajan Suomi piirtyy lukijan silmien eteen vähän totuttua erilaisemmassa valossa. Ei Huittisten varavankila ollut tietenkään mikään lomakoti, mutta verrattuna aikansa suljettuihin vankiloihin olot olivat kohtuulliset. Ja kun 1940-luvulla vapaatkin miehet tuijottivat rajalla vihollisen piippua maata puolustaen, ei Huittinen vaikuta itse asiassa ollenkaan hassummalta paikalta. Tämä tekee mysteeristä entistä syvemmän. Miksi karata? Ja ennen kaikkea, miksi toteuttaa suhteeton teurastus sinänsä mitättömän asian takia?

Se on mysteeri, johon Keskisarja ei vastausta löydä. Hän kuitenkin esittää kysymyksen ja joskus se onkin tärkeintä. Sanoisin, että Kirves on paras Keskisarjan tähänastisista kirjoista. Ja se on paljon sanottu se.

Toisaalla: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuneuvoja, Jorma Melleri

Teemu Keskisarja: Kirves
Siltala 2015
181s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Ostin tämän isälleni joululahjaksi, kun Hotakainen sitä niin kehui kirjamessuilla. Ehdottomasti minunkin lukusuunnitelmissani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä vein omani isälle luettavaksi nyt, on tykännyt kovasti Keskisarjan aiemmistakin kirjoista.

      Poista

Lähetä kommentti