Paula Havaste: Lumen armo


Mitä pitäisi kirjoittaa silloin kun kolmen vuoden matka yhdessä rakkaan romaanihenkilön kanssa tulee päätökseen? Varsinkin, jos tuo matka tuntuu pikemminkin ihmisiän mittaiselta? Piti ihan tarkistaa, että todellakinko siitä on vasta kolme vuotta, kun luin Paula Havasteen Tuulen vihat. Muistan tapauksen tarkasti, sillä olin junassa matkalla Helsinkin kirjamessuille ja ahmin sivuja koko matkan ajan. 29. lokakuuta 2014 aloitin bloggauksen näin: Tässäkö se nyt oli, syksyn paras kotimainen kirja?

Ihastuin heti ensimetreillä Kertteen, vahvaan, erikoiseen ja erityiseen naiseen 1100-luvulta. Kertte on sekoitus modernia ja kyvykästä maailmannaista, toisaalta vaatimatonta maalaistyttöä, jonka olemassaolon koko perusta rakentuu luonnon, sen jumalien ja henkien kunnioituksen varaan. Yhdistelmä on kiehtova ja siinä taitaa olla jotakin, mikä puree erityisesti 2010-luvun lukijaan.

Tuulen vihojen jälkeen on tullut kolme muuta kirjaa: Maan vihat, Veden vihat ja nyt, tänä syksynä, päätösosa Lumen armo. Kaikissa kirjoissa on kuvattu kiehtovasti paitsi luontoa ja lähiympäristöä myös keskiaikaista elämänmenoa, arkea, tapoja ja uskomuksia. Keskiaika on ollut minulle ajanjaksona aina vähän vieraannuttava, mutta Havaste on tehnyt siitä helposti lähestyttävän ja samaistuttavan. Toki tässä vaiheessa on syytä muistuttaa, että käytän keskiaika-termiä hyvin leväperäisesti. Kirjasarjassa eletään aikaa, jolloin kristinusko vasta rantautuu Suomeen, ja Kertte lähimmäisineen elää  muinaisen luontouskon mukaista elämää. Kristinusko näyttäytyy kirjoissa kansan silmissä lähinnä rosvoiluna. Uhka on kuitenkin entistä painostavampi, sillä Lumen armossa Turkuun on jo ilmestynyt hirsinen kirkkorakennus.

Kiehtovan muinaissuomalaisen ajankuvan lisäksi Havaste on kuljettanut Kerten ja sitä myötä myös lukijan huimiin seikkailuihin Tokholmissa ja Koluvanissa. Luulin jo aikoinaan, että kolmanteen romaaniin seikkailu myös päättyy, mutta ei, yksi oli vielä jäljellä. Tällä kertaa Kertte palaa kotiin, mutta löytää itsensä myös kauempaa kuin koskaan ennen. Ylpeys, joka on aina ollut osa Kertteä, ajaa hänet tällä kertaa kenties pahimpiin ristiriitoihin itsensä kanssa. Vaikka Kertte pakenee henkipattona niin maallisia kuin jumalallisia voimia ja toisaalta kipuilee parisuhteensa kanssa palattuaan Larrin kanssa yhteen vuosien eron jälkeen, taitaa naisen pisin ja raskain taival kuitenkin olla sovunteko oman itsensä kanssa.

Tekisi mieleni sanoa, että tämä romaani on kirjoitettu rakkaudesta Kerten tarinan lukijoille. En toki tiedä onko niin, mutta sellainen olo kirjaa lukiessa tuli. Lumen armossa on vähemmän jännitettä kuin aiemmissa osissa (vaikka toki Kerten kotiinpaluussa jännityskertoimet ovat huipussaan!) ja enemmänkin seurataan Kerten matkaa ensin meriä pitkin Suomeen ja sitten koko pitkän maan halki. Pääpaino on matkanteon ja elämän kuvauksessa ja ehkä kirjan loppupuolella olisi ollut objektiivisesti ajatellen jopa tiivistämisen varaa. Mutta kaikki oli hyvin kerrottua kunnon luontoseikkailuromaanin tyyliin. Ahmin jokaisen sanan nautiskellen ja tietäen, että tarina ei tämän jälkeen enää jatku.

Yleensä tällaisessa tilanteessa tekisi mieli parkua ja vaatia kirjailijalta lisää, mutta nyt en tee niin. Lumen armo on yhtä suloista pitkää jäähyväistä. Juuri näin sen piti päättyä.

Toisaalla blogistaniassa:
Hyllytontun höpinöissä kirjaa luettiin varsin samankaltaisissa, tunteellisissa tunnelmissa.
Myös Sivutiellä-blogissa todetaan sarjan saaneen arvoisensa päätöksen.
Kirjakaapin avaimen Jonna koki Kerten kasvaneen tässä kirjassa viimein aikuiseksi.

Paula Havaste: Lumen armo
Gummerus 2017
455s.

Kommentit

Suositut tekstit