Arttu Tuominen: Silmitön



Porin edustalla valmistellaan hanketta, jossa meren pohjasta ruopataan hiekkaa. Hanke kohtaa ankaraa vastustusta ja kesken yleisötilaisuuden räjähtää pommi. Jonkin ajan kuluttua paikallispoliitikko löytyy kuolleena vedestä. Ikään kuin päähän kohdistuneessa laukauksessa ei olisi tarpeeksi, on ruumiista myös irroitettu silmät.

Näin dramaattisissa tunnelmissa alkaa Arttu Tuomisen kolmas dekkari Silmitön. Kirjassa on paljon tuttuja elementtejä: jännitystä, huikeita juonenkäänteitä ison maailman tyyliin, luonnonsuojelua ja kompleksisia poliisihahmoja. Tuominen hallitsee suvereenisti älykkään jännityksen. Hän liittää tarinoihinsa aimo annoksen yhteiskunnallista keskustelua, tieteellistä faktaa ja objektiivista pohdintaa ilman, että tarinan eteneminen ja juonen koukuttavuus kärsii.

Jotain oli kuitenkin toisinkin kuin ennen. Silmitön on Tuomisen kirjoista sävyltään synkin. Kysymys ei niinkään ole polveilevan juonen monista dramaattisista ja järkyttävistäkin käänteistä, vaan yleisestä hengestä. Juuri kukaan henkilöhahmoista ei tunnu olevan onnellinen. Hyvin harva henkilöistä myöskään vaikuttaa mukavalta ihmiseltä. Niille parille harvalle ei käy hyvin. Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena. Oikeastaan ainoa poikkeus oli luontoaktivisti Venla, joka sitten kuvattiinkin liki yli-ihmisenä.

Dekkari vie lukijan takaisin tuttujen poliisihahmojen pariin, mutta harva tapaaminen on onnellinen. Aiemmista osista tuttu Janne Rautakorpi ei kylläkään ole enää poliisi, mutta tärkeässä osassa murhatutkintaa. Tapahtumien keskiössä on myös Liisa Sarasoja, jolla työasioiden lisäksi riittää murheita myös yksityiselämän puolella.

Vaikka Silmitön on yhtä synkkä kuin miljöönsä, kevättalvinen ja myrskyisä Pohjanlahti, on kirjassa myös paljon viihdyttäviä elementtejä. Tuominen ei ole ennenkään kaihtanut näyttäviä kohtauksia ja niitä riittää myös tässä kirjassa. Useassa kohtaa mieleeni tuli Stephen Kingin Mersumies ja tuntuu, että siihen suuntaan kirjailija onkin dekkarisarjaansa kehittämässä. Sen verran moni langanpätkä jäi solmimatta, että jatkoa on varmasti tulossa. Ja loppu, sehän on suoranainen cliffhanger. Suuren maailman tyyliin, tietenkin.

Aiemmat osat:

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
424s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Minulla ovat dekkarit viime aikoina jääneet vähiin. Jotenkin on tehnyt mieli lukea jotain positiivisempaa kuin murhia, sen vähän mitä nyt olen saanut luettua. Pienoinen lukujumi tuntuu vaivaavan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on dekkareiden kanssa ollut välillä samaa ilmiötä. Toisaalta Tuomisen romaanissa on niin paljon muutakin kuin pelkkä murha, että suosittelen jo ihan yhteiskunnallisen kuvauksen vuoksi.

      Poista
  2. Hoo, mä en kauheasti dekkareita yleensä lue, mutta ehkä olisi syytä antaa suomalaisillekin dekkareille joku mahdollisuus. Yleensä taivun ruotsalaisdekkaristien puoleen, ja juurikin sen synkkyyden takia. Vähän ehkä mietityttää tuo kehonkuvaus. Kaikkihan me ollaan vain ihmisiä ja sinällään epätäydellisiä, mutta jos asiaa lähestytään yksinomaan sen epätäydellisyyden kautta, no... Ehkä suomidekkareista löytyisi joku parempikin aloituspiste? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, nyt kun asiaa ajattelen yleisvaikutelman kautta, niin saattaisit tästä tykätäkin, sillä yhteiskunnallisuus on Tuomisella vahvasti mukana. Mutta suosittelen aloittamaan Tuomisen ekasta romaanista, niin pääset henkilöiden käänteistä jyvälle!

      Poista
  3. Suomalaiset dekkarit on minulle oikeastaan miltei täysin tuntematon aihealue. Haluaisin kyllä jossain vaiheessa tutustua. Olenkin miettinyt, miksi en oikein lue dekkareita. Ehkä se johtuu niiden kaavamaisuudesta. Alussa on murha, välissä sen selvittäminen ja lopussa murhaaja paljastetaan. Vai onko muunkinlaisia dekkareita? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuo kaava tietysti on aika vahvasti läsnä useimmissa, vaikka toki variaatioita löytyy 😄

      Poista
  4. En ole dekkareiden suurkuluttaja ja tämä kuulosti erityisen luotaantyöntävältä. Hyvä niin, sillä lukupino on loputon ja on myös hyvä tietää mitä ei ainakaan tarvitse lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki kirjat eivät ole kaikille, onneksi riittää kirjoja ja riittää lukijoita 😉

      Poista
  5. Olin jo päättänyt, etten lue kolmatta Arttu Tuomista, vaikka olenkin kahdesta aiemmasta pitänyt. Syynä on ollut syvä synkkyys ja väkivaltaisuus. Juttusi siis vahvistaa päätöstäni, kun kerran vielä synkemmäksi on mennyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle alkaa hiipiä epäilys, että olenko osannut nyt tuoda kirjan hyviä puolia esille... 😬
      Mutta kieltämättä synkkähän tämä on.

      Poista
    2. Synkkyydestä ja väkivaltaisuudesta huolimatta esittelit kirjan kiinnostukseni herättävästi. Nimi mieleen!

      Minna /Kirsin Book Cluc

      Poista
  6. Minä luin juuri yhden ya-dystopian, jossa täydellisessä apokalypsissa tyttöhahmon keskeisin pohdinnan aihe oli se, ettei hän ole kaunis ja ettei hänellä ole isoja tissejä. Ihan uskomatonta. Olisin jättänyt lukemisen siihen, mutta kirjassa oli muuten vinkkausaineksia, joten annoin sille mahdollisuuden ja kokonaisuutena se oli jytisevää toimintaa kyllä. Mutta iso särö tuosta kyllä tuli. Katsotaan, mitä bloggaan siitä kirjasta kunhan tässä ennätän.

    Dekkarit ovat viime aikoina jääneet sivummalle, kun on niin paljon muuta luettavaa, ja muutenkin dekkari-intoni on vaihteleva. Tuomisen dekkareita en ole lukenut, mutta pidetäänpä mielessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin tätä lukiessani (ja itse asiassa parin muunkin kirjan yhteydessä), että tässä nyt todennäköisesti halutaan tuoda esiin ulkonäkönormeja kriittisessä sävyssä. Mutta hirveän helposti se kääntyykin itseään vastaan, bodyshamingiksi vaikka se ei välttämättä ole alkuperäinen tarkoitus. Mutta monissa kirjoissa on myös sellaista piilovaikuttamista, että päähenkilön (nainen) sirous ja laihuus tuodaan esille myönteisessä valossa.

      Poista
  7. Ei ole minulle tuttu dekkaristi tämä Tuominen ja taitaa jäädä tuntemattomaksi suuruudeksi edelleen. Luin juuri pari dekkaria ja sain aimo annoksen huonosti meneviä elämiä ja huonosti kuvattuja naisvartaloja :D Ei sillä, kuulostaa dekkarina ihan mainiolta, mutta huomaan että itse vedän niitä kiintiötyyppisesti ja juuri nyt siihen kiintiöön ei mahdu. (Mutta mikä siinä onkin, että dekkareissa tyypeillä pitää aina mennä ikävästi? Eikös ne murhat sun muut riittäisi?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syytön pohjoismaista dekkarigenreä tästä. Tykkään enemmän neiti Marplen tai Poirotin kaltaisista tyypeistä, jotka ovat ylivertaisia ja yksityiselämä jää sivuseikaksi. Meillä Pohjoismaissa dekkaripoliiseilla asiat tuntuvat menevän päin mäntyä.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit